*

Hanna Mäntylä - Perussuomalainen perusnainen

Onnellinen veronmaksaja?

Olen pitänyt itseäni kuuliaisena veronmaksajana. Lapsuudesta saakka minulle on iskostettu, että itsensä on elätettävä työllä ja veroja maksetaan, jotta niillä voidaan kustantaa yhteiskunnan tietyt toiminnot ja huolehtia turvasta, jos syystä tai toisesta työnteolla ei itseään voisi elättää. Voin sanoa olleeni onnekas. Olen saanut olla työelämässä oikeastaan koko aikuisikäni lyhyitä työttömyysjaksoja ja äitiyslomia lukuun ottamatta.  Olen mieluusti tehnyt työtä kuin työtä, ja antanut oman panokseni yhteiskunnalle.

 

Valitettavasti se, millaisena työura näyttäytyi vielä pari - kolme vuosikymmentä sitten, on aivan toisenlainen kuin nyt. Esikoiseni valmistuu vuoden kuluttua ensimmäiseen ammattiinsa. Olen jankuttanut lapsilleni samoja arvoja kuin vanhempani minulle. Koulutus, työelämään ja osalliseksi yhteiskuntaan, jolle annetaan mutta myös tarvittaessa saadaan. Yhteiskunta ja sen rakenteet ovat vain täysin toiset kuin minun aloittaessa itsenäisen elämäni.

 

Olen huolissani, monien muiden vanhempien tavoin, pääsevätkö nuoreni työelämään kiinni, ja entä jos eivät, mitä heille on tarjolla? Nuorten työttömyys on räjähtämässä käsiin. Yhteiskunta ei näyttäydy turvallisena ja vakaana, vaan monelle valmistuminen ammattiin voi olla jopa pelottavaa. Itsenäisen elämän alku ja elämän suunnittelu eteenpäin ei ole yksinkertaista, kun taloudellinen turvattomuus on läsnä.  Tästä kertoo osaltaan myös syntyvyyden lasku jo neljättä vuotta peräkkäin. Kataisen hallituksen eräs hallitusohjelman tavoitteista oli paikata kestävyysvajetta mm. syntyvyyden lisääntymisellä. Tässä on siis epäonnistuttu.

 

Valtiovarainministeri Rinne esitteli eilen näkemyksiään valtiotalouden kehyksiin. Rakenteellisia muutoksia ei ole näköpiirissä edelleenkään. Ei ole rohkeutta ottaa päätä pois pensaasta, ja ryhtyä vahvoihin toimiin. Viime päivinä olemme saaneet lukea, kuinka kaupan alalta uhkaa hävitä jopa 9000 työpaikkaa. Yritystoiminta siirtyy yhä enenevässä määrin Viroon. Silti me Suomessa rakennamme koko ajan lainsäädäntöä, joka luo rajoitteita, ja lisää viranomaissäätelyä sen sijaan, että rohkeasti lähtisimme purkamaan niitä pois. Loisimme aitoja edellytyksiä yrityksille ja uusille työpaikoille sen sijaan, että pumppaamme rahaa täysin tehottomalle yritystukijärjestelmälle. Venäjän asettamien vastapakotteiden vaikutukset tulevat heijastumaan meihin monin tavoin. 

 

Ihmisten veronmaksuhalukkuuden eräs merkittävä tekijä on oikeudenmukaisuuden tunne. Niin myös minulle. Ei oikeudenmukaisuuden tunne vain siitä, kuka maksaa ja paljonko veroja, vaan myös siitä, mihin ja kenelle niitä kohdennetaan.

 

Haluaisin, että lapseni ja heitä seuraavat sukupolvet kiinnittyisivät yhteiskuntaan myös työn kautta, ja he osaltaan kokisivat paitsi saavansa, myös antavansa yhteiskunnalle. Haluan, että he voisivat luottaa siihen, että yhteiskunta tukee ja kannattelee, jos he tarvitsevat apua. Ja kun he aikanaan ovat oman panoksensa yhteiskunnalle antaneet, he tietävät, että edessä on turvallinen vanhuus. Jos mikään ei muutu, yksikään toiveistani ei toteudu.

 

Silloin kun on vaikeat ajat ja vain niukkuutta jaettavana, on mietittävä kenelle ja miksi resursseja kohdennetaan. Emme pysty loputtomiin rakentamaan tai ylläpitään järjestelmiä, jotka lupaavat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista kaikille, niin mukavaa kuin se olisikin. Vaikeina aikoina on pakko miettiä asioita toisin. On oltava valmis tinkimään. Kyse onkin siitä kenen hyvinvoinnista ja saavutetuista eduista tingitään. Onko se suomalainen lapsiperhe tai vanhus, vai onko se vieraan maan kehitysapu ja maahanmuuttajat.

 

Maksan mielelläni veroja kun tiedän, että niillä turvataan lapsille ja nuorille koulutus, apua perheille jos sitä tarvitaan, ikääntyville ihmisarvoinen vanhuus, työttömille turvaa ja sairaille hoitoa. Kyse on siitä, minkälaisena minä näen oikeudenmukaisuuden. Minun tehtäväni on ensisijaisesti äitinä ja tyttärenä huolehtia läheisistäni, kuten parhaiten kykenen. Suomalaisena veronmaksajana katson, että maksamani verot kuuluu kohdentaa oman maani kansalaisten hyvinvointiin. Poliitikkona katson, että tehtäväni on huolehtia ensisijaisesti suomalaisten hyvinvoinnista - aivan kuten muiden maiden poliitikkojen tehtävä on huolehtia omistaan.

 

Kun asiat ovat hyvin eikä tarvitse huolehtia päivittäisestä toimeentulosta, murehtia omaa tai lastensa tulevaisuutta, on helppoa ajatella hyvin humaanisti ja kokea olevansa hyvä ihminen, kun puolustaa veroilla ja valtion velalla maksettavaa kehitysapua tai maahanmuuton lisäämistä. Silloin, kun asiat ovat hyvin, ei paljon tunnu saako lapsilisää 10 euroa enemmän vai vähemmän kuukaudessa tai indeksikorotuksen eläkkeeseen.

 

On helppoa ajatella, että toki meillä on varaa huolehtia koko maailman avuntarvitsijoista, mutta se, jos mikä, vasta naivia onkin. Suomalainen köyhyys on piilossa, ja siksi monin tavoin näkymätöntä. Suomalaiset eivät valita näkyvästi, nouse puolustamaan oikeuksiaan. He alistuvat ja jopa häpeävät, ja aivan liian usein heidät saadaan uskomaan, että köyhyys on heidän oma vikansa. Näkymätön köyhyys on helppo unohtaa, ja sulkea siltä silmät.

 

Puhuttaessa suomalaisesta köyhyydestä tuntuu, että suomalainen köyhyys on arvottomampaa, kuin muiden. Suomalainen ei voi olla köyhä. Meillähän on hyvinvointiyhteiskunta, jossa kaikista pidetään huolta.  

 

Suomalainen köyhä ei tarvitse apua samoin, kuin jos köyhä tulee jostain muualta. Suomalaisen köyhyys on vähintäänkin itse aiheutettua, muut köyhät ovat olosuhteiden uhreja. Jos suomalaisella köyhällä on varaa nettiin ja puhelimeen, hän ei ole oikeasti köyhä, vaan systeemin väärinkäyttäjä. Sen sijaan muualta tulleelle köyhälle kuuluu vähintäänkin kännykkä, netti ja satelliitti-tv, kuinka hän muuten pitäisi yhteyttä vaikkapa sukulaisiin tai integroituisi yhteiskuntaan. Jos suomalaisen köyhän pesukone hajoaa, pyykit voi pestä vaikka nyrkkipyykkinä/pesutuvassa/naapurissa/sukulaisten luona/järvessä, ja säästää uuden koneen pikkuhiljaa. Jos muualta tulleen köyhän pesukone hajoaa, hän tarvitsee sen ilman muuta välittömästi, samoin kuin uusia vaatteita joita pestä sekä vähintäänkin uuden television, tietokoneen, ajokortin, huonekalut ja lastenrattaat. Suomalaiselle köyhälle kelpaa kyllä kaikki kierrätettyinä, jos hän nyt moisia edes tarvitsee. Suomalainen köyhä saa valita syökö ruokaa (sitä ale - lapuilla höystettyä einestä) vai lääkkeet. Voi olla aikoja, ettei kumpaakaan.

 

Suomalainen köyhä saa kyllä viime kädessä syrjäytyä ikään katsomatta aivan rauhassa, vaikka muuta uskotellaan. Ja näin moni tekeekin. Sitten päivittelemme, kun kun vanhukset tekevät yhä enemmän itsemurhia tai käyttävät paljon päihteitä. Tai olemme huolissamme, kun kaikissa ikäryhmissä masennuslääkkeiden käyttö on kasvanut.  Tai kun lapset ja nuoret kokevat yhä enemmän ja syvenevää syrjäytymistä eivätkä usko tulevaisuuteen. Koemme tuskaa, kun luemme lehdestä miten yksinäisiä ihmiset ovat, kun kukaan ei kaipaa, ei välitä. Koemme hetken jotain, mutta unohdamme samantien. Ei kuulu minulle, vaan jollekin muulle.

 

Oikeudenmukaista? Ei minusta. Eikö suomalaisen köyhyyden näkeminen ole ylevää tai saa tuntemaan itseään hyväksi ihmiseksi?

 

Suomalainen köyhyys pitäisi peilata siihen yhteiskuntaan ja sen rakenteeseen, jossa elämme. Suomalainen köyhä voi kokea vielä syvempää tuskaa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta jäädessään ulkopuolelle yhteiskunnasta, kuin maahanmuuttajat, joita yritetään kyllä integroida osaksi yhteiskuntaa – vaikka tavoite olisi jopa mahdoton. Miksi oman maamme kansalaisten saaminen osaksi yhteiskuntaa ei herätä läheskään yhtä suuria intohimoja tai tahtotilaa, kuin maahanmuuttajien kohdalla käytävä keskustelu?

 

Suomi ottaa ensi vuonna kuulemma vain 4 miljardia euroa lisävelkaa. Entäpä jos rohkeasti leikkaamme kehitysavusta, maahanmuutosta ja teemme saman kuin britit eli ryhdymme asettamaan tiukkoja rajoituksia sille, millä perusteella ja kenelle sosiaalietuuksia maksetaan? Lopetamme olemasta koko maailman sosiaalitoimisto, ja ryhdymme käyttämään kansallista harkintavaltaa? Varovaisestikin arvioiden puhuisimme miljardisäästöistä. Mitä, jos ryhdymme huolehtimaan ensisijaisesti suomalaisista, ja oman yhteiskuntamme hyvinvoinnista ja kestävistä rakenteista. Maksan enemmän kuin mielelläni veroni sen hyväksi.

 

Onko se, kuinka minä käsitän oikeudenmukaisuuden ja kuinka haluan veroni kohdennettavan, ylevämpää kuin jonkun muun, en tiedä. Politiikassa kyse on aina viime kädessä arvovalinnoista. Minun poliittiset arvoni voivat toiselle olla kauhistus, samoin kun jonkun toisen arvot ovat minulle.  Viime kädessä me suomalaiset, ihan jokainen, päätämme millaisia arvoja yhteiskunnassamme haluamme edistää ja toteuttaa, ja millaisen hyvinvoinnin käsitteen jätämme seuraaville sukupolville.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Ari Kemppainen

Hanna.. olet kaunis ja rehellisen oloinen nuori nainen. Kuuntele ja mieti "miksi" ;) https://www.youtube.com/watch?v=JByDbPn6A1o

Ari Tuovila

Ihan asiaa muuten mutta kyllä tuo veropiikki on nyt jo vähän liian karvas tavalliselle duunarille ei kukaan enää lisää halua

Toimituksen poiminnat