*

Hanna Mäntylä - Perussuomalainen perusnainen

Tulevaisuuden vanhuus?

Viime aikoina on noussut esiin monenlaisia puheenvuoroja tulevaisuuden vanhustenhuollon järjestämisestä. Tämä on kysymys, jota eri alojen asiantuntijat ovat paljon pohtineet ja aiheestakin. Kysymys on isoista ja hyvin periaatteellisistakin asioista, jotka koskettavat jokaista meistä, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Tämänkin vuoksi on äärettömän tärkeää, että parlamentaarinen työ sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistuksesta saatiin aikaan. Siitä olen enemmän kuin tyytyväinen.

 

Jokunen aika sitten voimaan astuneen vanhuspalvelulain piti turvata tasavertaiset oikeudet kaikille vanhuksille, asuinpaikasta riippumatta. Näin ei todellisuudessa ole tapahtunut. Lakia sovelletaan miten sattuu eri puolilla Suomea. Valvonta ontuu.

 

Nähdäkseni tämä laki tulee vaatimaan tulevaisuudessa tiukkoja täsmennyksiä, mutta ennen kaikkea huolehtimista siitä, että sen toteuttaminen on mahdollista myös taloudellisesti. Surullista on, että ylipäätään tarvitsimme tällaisen lain, jotta vanhusväestö saisi heille kuuluvat oikeudet. Laki kuitenkin nyt on voimassa, mutta monin tavoin epäonnistuneena. Seuraava hallitus joutuukin uskoakseni tämän lain sisältöön jollain tasolla palaamaan, ja toivoakseni tiukalla otteella.

 

Olen eduskunnassa sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen, ja ryhmämme valiokuntavastaava. Esitimme useita parannusesityksiä lain käsittelyvaiheessa mutta tuloksetta. Oli nähtävissä, että laki tulee jäämään liian avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi monilta osin, ja pahimmillaan vaatimaan jopa oikeusprosesseja jotta sen ns. oikeudelliset linjaukset löytyvät.  Samoin oli nähtävissä, että kunnille tämän lain toteuttamiseen varatut määrärahat olivat liian pienet. Siihen lisättynä rajut valtionosuusleikkaukset onkin aiheuttanut tilanteen, jossa lain toteuttaminen on nyt hyvin haastavaa.

 

Lähtökohta on vanhustenhuollossa oltava riittävän laadukas ja eettisesti kestävä perustaso hoivassa ja huolenpidossa, joka jokaiselle taataan sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Se on hyvinvointiyhteiskuntamme ja verotuksemmekin perusta. Yhä enenevässä määrin ne, joilla on varaa maksaa palveluista ja hoivasta, niitä saavat. Sen sijaan ne joilla taloudellinen tilanne on heikompi, ovat jäämässä yhä enemmän oman onnensa nojaan. Tämänkin vuoksi yhteismitalliset palvelut on oltava samantasoisia, tuottaa ne mikä taho tahansa. Toki jokainen voi ja saakin hankkia itselleen rahalla ekstraa. Kaikilla on kuitenkin oltava oikeus riittäviin, tasavertaisiin ja laadullisesti ja eettisesti kestäviin palveluihin asuinpaikasta ja rahapussin paksuudesta riippumatta.

 

Hyvinvoivassa yhteiskunnassa ei ole rajua kahtiajakautumista. Valitettavasti suunta on ollut kuitenkin toinen – ei vain vanhustenhuollossa vaan monella muullakin sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla. Nyt tavoitteeksi on otettu laitoshoidon purkaminen, joka sinällään on toki kaunis ja ylevä tavoite. Ongelma nousee esiin siinä, että a) koteihin voidaan laittaa vanhuksia, joilla ei ole mahdollisuuksia siellä ns. pärjätä b) kotipalvelun henkilöstöä ei ole riittävästi ja ns. joukkopako on todellisuutta työn kuormittavuuden ja eettisistä syistä c) vanhukset, jotka pelkäävät jopa yksinoloa kotona tarvitsevat paljon terveydenhuoltohenkilöstön turvaa ja tukea, joka voi ilmetä mm. toistuvina yhteydenottoina hätäkeskukseen d) vanhukset, jotka eivät pärjää kotona tai eivät siellä edes halua olla, voivat pahimmillaan oireilla psykosomaattisesti - ja jopa masentua yksinäisyyteen. Ja olisihan näitä esimerkkejä paljon. Kysymys kuuluukin, kuinka nämä "kotiutettavat" vanhukset tulevaisuudessa todella huomioidaan, mistä saadaan riittävä määrä henkilöstöä heistä huolehtimaan ja kuinka ehkäistään riskit, joita voi aiheutua jo äkkinäisistä muutoksista elämässä?

 

Ikääntyvien kohdalla on käyty keskustelua myös omaisuuden myynnistä yhteiskunnan tarjoamien palvelujen saamisen vastineeksi.  Ajatellaanpa tilannetta, että ikääntyvä myy omaisuutensa. Hän esimerkiksi sijoittaa omaisuutensa hoitokotiin  ajatuksenaan, että varat riittävät siihen niin kauan, kuin hän niitä tarvitsee. Mitä tehdään sitten kun yksikin lisävuosi käy mahdottomaksi, omaisuus on myyty ja kodiksi muuttunut hoitokoti on yksinkertaisesti liian kallis? Kuka silloin auttaa, jos yhteiskunnassa on hyväksytty tällainen markkinatalousjohtoinen ajattelu ja toiminta? Näiden ajatusten ja jopa pelkojen kanssa elää moni. Se hoiva ja huolenpito, mihin saatoimme luottaa vielä aiemmin, on muuttunut yhä rajummaksi epävarmuudeksi.

 

Moni vanhus elää jo nykyisin taloudellisesti todella tiukilla. Ei ole urbaanilegendaa, että ihmisten on pohdittava mitä laskuja maksaa – vai ostaako ruokaa tai välttämättömät lääkkeet.  Elämisen kustannukset alkavat olla jo liian monelle täysin kestämättömät, eikä helpotusta ole näköpiirissä etenkään pienituloisille eläkeläisille. Päinvastoin – indeksijäädytykset ja samalla kasvavat elinkustannukset heijastuvat suoraan ihmisten arjen mahdollisuuksiin ja elämään.

 

 Jos taloudelliset vaikeudet ovat lisääntyneet myös työssäkäyvän väestön kohdalla rajusti, mitä ne ovat silloin kun tulot ovat todella pienet? Aiemmin pystyi luottamaan siihen, että työllä ja muulla yhteiskunnan eteen annetulla panoksella ansaittu eläke riittää turvaamaan edes jonkunlaisen perusturvan. Enää asia ei näin ole.

 

Kynnys hakea yhteiskunnalta edes tilapäistä taloudellista apua voi olla todella suuri. Moni joka sitä on hakenut viimeisessä hädässä,  on jäänyt vaille apua.  Läheisiltä avun pyytäminen voi tuntua häpeälliseltä tai myös heillä tilanne voi olla taloudellisesti vaikea. Tällöin ehkä turvaudutaan viimeiseen keksittävissä olevaan hätäapuun eli esimerkiksi pikavippeihin. Maksuhäiriömerkinnät ovat kasvaneet huomattavasti yli 60-vuotiailla viime vuosien aikana.

 

Tästä ketään ei voi tai saa syyllistää. Olen kokolailla vakuuttunut, että suurimmassa osassa näistä merkinnöistä kyse ei ole holtittomasta velkaantumisesta vaan siitä, että rahat eivät enää yksinkertaisesti riitä elämiseen ja laskuihin.  Onkin suorastaan kansallinen häpeä mihin jamaan ikääntyvä, koko ikänsä työtä tehnyt väestö on ajettu ja millaista vanhuutta heille tarjotaan. Ei kenenkään tulisi joutua odottamaan kauhulla vanhenemista. Moni sanoo pelkäävänsä joutumista yhteiskunnan armoille. Jo tuo sanontana kertoo siitä, millaisessa hädässä ihmiset elävät.

 

Keskusteluun on myös nostettu omaisten vastuu osana vanhustenhuoltoa. On täysin oikein, että tätä keskustelua käydään. Asiat eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia, että voisimme lainsäädännöllä vaatia lapsiltamme taloudellisen huolenpidon. Tunne omasta roolista osana vaikkapa ikääntyvän vanhemman elämää ja hänen auttamistaan tulee lähteä jokaisen omasta tahdosta, halusta ja mahdollisuuksista – ei pakolla. Taustalla voi olla asioita ja tekijöitä, joiden vuoksi suhteet ovat ehkä katkenneet ja joita ei mikään laki korjaa.

 

Toki asenteetkin ovat muuttuneet vastuun, huolenpidon ja hoivan käsitteisiin, ja siihen mikä on yksilöiden, yhteisön ja yhteiskunnan vastuu läheisistään. Tästä käytävä arvokeskustelu on enemmän kuin tarpeen mutta itse vierastan ajatusta siitä, että loisimme lain jolla velvoitamme yksilöt huolehtimaan läheisistään taloudellisesti  - pois lukien luonnollisesti aika, jolloin vanhemmat huolehtivat resurssiensa mukaan lapsista ja nuorista,  jotka ovat elämänpolkunsa ja itsenäisen elämänsä alussa.

 

Tulevaisuuden teknologia ja innovaatiot luovat osaltaan täysin uusia mahdollisuuksia myös vanhustenhuoltoon.  Näihin meidän tulee suhtautua mielestäni avoimin mielin, eikä nähdä niitä ainoastaan uhkana. Missään tapauksessa ne eivät kuitenkaan saa koskaan korvata ihmisen ihmiselle antamaa hoivaa ja huolenpitoa. Mikään teknologia ei voi korvata toisen ihmisen kosketusta tai fyysistä läsnäoloa. Sen sijaan ne voivat täydentää palveluja ja luoda täysin uusia mahdollisuuksia siihen, että hoitajilla on aidosti aikaa vuorovaikutukseen ja läsnäoloon sen sijaan, että heidätkin on ajettu jaksamisen äärirajoille ja tekemään työtä, jossa he turhautuvat ja kokevat riittämättömyyttä. Hoitohenkilökunnan joukkopako terveydenhuollosta on asia, johon on suhtauduttava äärettömän vakavasti.

 

Eri innovaatiot ja mahdollisuudet ovat parhaimmillaan suuri mahdollisuus ja pahimmillaan suuri uhka – ja tässäkin oleellista on se, että eettinen ja arvokeskustelu käydään.  On myös tärkeää huolehtia, että nämä teknologian luomat mahdollisuudet ovat tasavertaisesti kaikkien saatavilla – ei siten, että ne lisäävät eriarvoisuutta ihmisen maksukyvyn tai asuinpaikan mukaan.

 

Jokaisella ihmisellä nyt ja tulevaisuudessa tulisi olla oikeus arvokkaaseen vanhuuteen. Jo nyt on kuitenkin nähtävissä viitteitä siitä, että asuinpaikka ja sosioekonominen asema määrittävät yhä enemmän sitä, millaista hoivaa ja huolenpitoa tulevaisuudessa voi odottaa. Tämä suunta meidän on yhdessä poliittisina päättäjinä nyt käännettävä.  Muuten meillä on tulevaisuudessa monen kerroksen vanhuutta, ja sitä ei tule sallia tai hyväksyä.  

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän TaunoVornanen kuva
Tauno Vornanen

"Hoitohenkilökunnan joukkopako johtuu puutteellisesta henkilöstöstä. Liian vähällä väellä ei kyetä suoriutumaan lisääntyvistä tehtävistä. Kuntien rahat eivät riitä riittävän hoitotason ylläpitoon. Tämän vuoksi Valtion olisi otettava kontolleen koko sos-ja terveyspuoli. Ei laeillakaan voida mahdottomia vaatia,"äly hoi,älä jätä" !
Omaishoidon varaan ei voi kovin pitkälle laskea. ( Vanhuksen molemmat lapset työssä, asumisolot,perheen harrastukset jne..) Koko nykyisen kulttuurin olis muututtava,jos aiotaan omaisilla hoidattaa,eikä sellaista muutosta ole näköpiirissä.

Käyttäjän susijumala kuva
Henri Alakylä

Perustuslaki on koetuksella.

Vai joko se raja on käytännössä ylitetty, mutta teknisten tulkintojen mukaan kaikki on hyvin "paremmointivaltiossa"?

Tiukkaa tekee nimittäin elämänkaaren alkupäässäkin:

"– Se on vähän jo perustuslainhengessä tuleva kysymys, että voimmeko me taata kaikille täällä sen perusturvan. Nyt näyttää kyllä että ei voida, [Tarja] Kauppila täräyttää."

http://yle.fi/uutiset/koyhyys_koettelee_lapsiperhe...

Maamme natisee liitoksistaan, työttömiä tilastoitiin taas enemmän. TEM:n listoilla laskennallisesti jo lähes 10 prosentissa, vaikka Tilastokeskuksen kyselytutkimus antaakin "virallisen" lukeman 9,5 prosenttia.

En ole Himasen kallista visiokirjasta lukenut, mutta mahtoikohan osua näkemykset kohdilleen?

Jouko Silvennoinen

Hyvä Hanna asiaa kirjoitat, panee miettimään oma vanhuus kun on seurannut aivan vierestä dementoituneen vanhuksen pois menoa.Hänen tilansa oli huono jo pitemmän aikaa, vaipat tulivat mukaan yli vuosi takaperin saattoi olla pelkissä vaipoissa pitkin päivää ulosteissaan, ok kotihoito kävi pesemässä ja ruokkimassa, mutta kiireessä ei minkäänlaista parempaa sosiaalista kanssakäymistä kun ei ole aikaa.Dementoituminen oli erittäin nopeaa mutta aina kun tutut joutivat käymään tapahtui toipumista, mutta pakka kunnalliseen hoitopaikkaan löytyi aivan liian myöhään hän oli jo täysin ulkona ja poistui pian luotamme.Voi sanoa että vanhus oli väliin jopa heitteillä.
Kyllä me olemme maksaneet työakanamme vanhuudesta tulevat kulumme joten hoidon on oltava ihmisarvoista ja tasapuolista,tämä on otettava huomioon rakennetteassa uutta sotea.

Käyttäjän JuSa kuva
Juhani Sademaa

Erittäin hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta.

Käyttäjän seppopmuurinen kuva
Seppo Muurinen

Täytyy todella toivoa että tulevat SOTE ratkaisut tuovat odotettuun ahdinkoon käytännön rakennuspuita jotta ne sairaammat/heikoimmat/vähätuloiset vanhukset saavat ; hyvinvoivan vanhuuden muodossa tai toisessa.

Vanhuuden palvelut kuntoon koko Suomeen kun laitoksia/sairaaloita osittain puretaan,niin kotihoito uudella tasolle arkeen !

Hanna Mäntylä - tietää mistä puhuu kuin kirjoittaakin -kansalaisarvoista !

Toimituksen poiminnat