*

Hanna Mäntylä - Perussuomalainen perusnainen

Kuka on oman elämänsä paras asiantuntija?

Menneinä viikkoina, eduskunnan istuntotauon aikana, olen saanut kokea useita hienoja kohtaamisia. Olen tavannut niin ala- kuin yläkoululaisia, koulujen henkilöstöä, sotaveteraaneja ja heidän asioitaan ajavia tahoja. Olen tavannut myös elinkeinoelämän edustajia ja monia muita eri alojen ammattilaisia. Ennen kaikkea olen saanut kohdata arjen haasteiden ja raadollisuuden kanssa painivia ihmisiä, kaikista ikäluokista. Nämä kohtaamiset pysäyttivät jälleen kerran pohtimaan, kuka on oman asiansa paras asiantuntija, ja keitä me päättäjät oikein kuulemme, kun viemme eduskunnassa tai muilla tasoilla eri väestöryhmien asioita parhaamme mukaan eteenpäin?

Kansanedustajat tapaavat paljon eri alojen edustajia ja asiantuntijoita. Kohtaamme heitä paitsi valiokuntatyössä myös muiden kanavien kautta. Saamme paljon kutsuja jos jonkinlaisiin tilaisuuksiin sekä erilaisia tapaamispyyntöjä. Jokainen edustaja joutuu itse miettimään, mitkä niistä kokee tarpeellisiksi ja mitä ei.  Puhutaan myös paljon verkostoitumisen tärkeydestä. Jokainen edustaja itse joutuu tämänkin pohtimaan, miten, missä ja kenen kanssa näitä verkostoja luo, ja mitkä kokee oman työnsä kannalta oleellisiksi.

Kansanedustajan työ on monella tapaa myös jatkuvaa asioiden kyseenalaistamista tai ainakin sen tulisi olla.  Hieno termi, itsereflektointi, on tärkeää – toisin sanoen, on oltava jatkuva oppija ja pohtija omien käsitystensä suhteen.   On pystyttävä pysähtymään - tarkasteltava käsityksiään ja omaa toimintaansa sekä kokemuksiaan jotta voi tuottaa myös itse uutta ajattelua kohtaamiinsa asioihin. Se vaatii kuitenkin myös aktiivista vuorovaikutusta – niin itsensä kuin ympäristön kanssa.

Syksyllä kohtasin erään henkilön, jonka kanssa saimme hyvän keskustelun aikaan monista hänen ammattialaansa koskevista ongelmista ja haasteista.  Esitin ajatuksen, että tulisin mielelläni tutustumaan heidän toimintaansa ja keskustelemaan myös arjen arvokasta työtä tekevien kanssa. Hämmästyinkin suuresti, kun kuulin, että vierailu ei ole mahdollista kuin hyvin tarkan protokollan kautta. Kuulin myös, että kun paikalle saapuu ns. korkean tason vieraita, jollaiseksi kansanedustajat lasketaan, on käsikirjoitus valmis mitä saa kertoa ja mitä ei.

Käytännön kokemuksista voisin kertoa eräästä vierailusta, jossa eräässä sosiaali- ja terveydenhuollon yksikössä henkilöstö sekä paikan asukkaat oli käytännössä "piilotettu" kansanedustajalta, ja pari satunnaista kohtaamista heidän kanssaan oli hyvin pikaisia. Hiukan ihmettelinkin paikan "hiljaisuutta", mutta ajattelin sen johtuvan vierailun ajankohdasta ja mahdollisista paikan hoitorutiineista tai muusta vastaavasta. Silloin ei tullut mieleenikään, että minua ei edes haluttu päästää vuorovaikutukseen hoitajien saati paikan asukkaiden/potilaiden kanssa.

Haluaisin uskoa, että nämä vastaavat tilanteet ovat vain poikkeuksia. En kuitenkaan ole niin naiivi, että enää uskoisin sen. Myönnän, että kansanedustajan työn alkaessa varmasti olinkin. Jos kansanedustaja haluaa saada todellista arkielämän tietoa eri ammattilaisilta tai ihmisten aidoista kokemuksista, on sen löytämiseen löydettävä muitakin keinoja kuin vain virallisia vierailuja. Toki en halua yleistää, mutta joissain tapauksissa näin vain ikävä kyllä on. Olen tehnyt toki virallisia vierailuja, joissa on rohkeasti uskallettu antaa kritiikkiä ja kertoa miten asioita voitaisiin tehdä paremmin.  Olen tehnyt myös paljon vierailuja, joista selkeästi on havainnut, että kerrottu ja todellisuus ei kohtaa.

Tämä kaikki kuvastaa kuitenkin hyvin sitä, kuinka valikoitua annettu tieto voi olla ja kuinka tärkeää on osata kyseenalaistaa saatua tietoa. Kyse ei toki ole siitä, etteikö kaikki saatu ja annettu tieto olisi tärkeää jo siksikin, että asioista voi rakentaa kokonaisuuksia. Kyse on kuitenkin siitä, osaako kyseenalaistaa saamansa tiedon ja punnita asioita monelta eri kannalta. Uskaltaako ja haluaako edes kysellä perusteluita, vai ottaako vastaan vain sen mitä annetaan.

Monessa suhteessa päätöksentekijät joutuvatkin ottamaan vastaan tietoa ”valmiiksi purtuna”. Tämä pätee oikeastaan kaikilla päätöksenteon tasoilla.  Oma aktiivisuus onkin tässä oleellista. Onko viitseliäisyyttä ja tahtoa vaatia lisää tietoa, perusteluita esitysten taustalle, laittaa asioita valmistelevat henkilöt kertomaan mihin tehdyt esitykset ja johtopäätökset pohjautuvat.

Asiat kyseenalaistava päätöksentekijä saa helposti hankalan henkilön maineen. Kun asiat on totuttu tekemään jollain tavalla, oletetaan että ne kuuluu tehdä aina samoin. Kuitenkin kyseenalaistaminen on myös vastuun kantamista.  Päätöksenteon taustalle tulisikin aina hankkia riittävästi tietoa, ja sitä tulisi olla myös saatavilla. Valitettavasti näin ei suinkaan aina tosielämässä ole. Toki kyseenalaistamisessa voidaan mennä ylilyönteihinkin, eikä sekään tarkoituksenmukaista ole. On osattava olla sopivan epäluuloinen olematta kuitenkaan vainoharhainen.

Valtakunnan politiikan osalta tästä riittävän tiedon uupumisesta erinomainen esimerkki on ollut ns. sote-uudistus, jota on ajettu eteenpäin esimerkiksi kustannustehokkuuden nimissä. Silti riittäviä laskelmia ja vaikutusarviointeja uupuu vaikka toisinkin annetaan ymmärtää. Kokonaiskuvaa ei siis ole, ja sen hahmottaminen on kieltämättä hyvin haastavaa tällä tehdyllä valmistelulla. On sanomattakin selvää, että kustannusvaikutuksia on äärettömän vaikea arvioida, sillä nyt aikaansaadun rakenteen rinnalta on jätetty rahoitusmalli tyystin pois, mutta kuitenkin taas valtionosuusjärjestelmää ollaan muuttamassa. Rakenne siis on, sen sijaan tehtävät, vastuut ja rahoitus uupuvat. Ja kaikki vaikuttavat kaikkeen.

Sosiaalityön opinnoista yksi perusasioista ja -ajatuksista joka on jäänyt hyvin mieleeni oli muistutus siitä,  että asiakas on lähtökohtaisesti aina nähtävä oman asiansa ja elämänsä parhaana asiantuntijana. Tämä sama ajatus pätee myös mielestäni poliittisessa päätöksenteossa. Poliittinen päättäjä on kuitenkin pohjimmiltaan asiakaspalvelija, jonka asiakkaita ovat tavalliset kansalaiset.

Kansanedustajan tulisi aina muistaa, että ihmisten arkielämän kokemuksista rakentuu se todellinen tieto ja asiantuntijuus siihen, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu. Ja se tieto on uskallettava ottaa myös vastaan. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Monessa suhteessa se on totta, sillä jokainen kuulemani elämäntarina ja -kohtalo koskettaa mutta myös muistuttaa siitä, kenelle kansanedustajan tulee työtään tehdä.

Jokaisen kansanedustajan tulee osata myös olla nöyrä, ja kyettävä ottamaan vastaan palaute jota annetaan. On osattava pysähtyä palautteen eteen, voinko tehdä vielä jotain paremmin vai joudunko myöntämään itselleni, että tällä kertaa en enempään pysty. Ei voi luvata kuin tehdä parhaansa. Lupausten antaminen siitä, kuinka yhtäkkiä kaikki asiat maan ja taivaan välillä laitettaisiin kuntoon, ovat katteettomia lupauksia. Ne eivät kuulu vastuulliseen politiikantekoon. Asiat muuttuvat usein hyvin hitaasti, mutta muutos on mahdollinen. Se kuitenkin vaatii kärsivällisyyttä, kyseenalaistamista, kuuntelua ja yhteistyön merkityksen ymmärtämistä ja myös joustamista. Yksin asioita ei muuteta. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen ei aina ole helppoa, mutta se palkitsee.

Jokaisen, jolle syystä tai toisesta annetaan valtaa, pitäisi myös muistaa vallan tarkoittava suurta vastuuta sekä velvollisuuksia.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

"Kuka on oman elämänsä paras asiantuntija?"

- Hmm... nyt ei tule kyllä yhtään nimeä mieleen. Anna viiden pisteen vihje!

Toimituksen poiminnat